sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Vanha herra, jota myös pappakoiraksi kutsutaan

Vauva Manu <3
Rakkaista rakkain Manu täyttää lokakuussa seitsemän vuotta. Eihän se periaatteessa ole vielä edes vanha, mutta kyllä siinä vain näkyy iän lisääntyminen. Ja se ikääntyminen näkyy monella tapaa.

Koiranäyttelymaailmassa veteraaniksi kutsutaan kahdeksan vuotta täyttänyttä koiraa. Osa koirista voi toki olla siinä iässä miltei parhaimmillaan, kun taas toiset ovat jo ulkonäöllisesti että kropiltaan vanhuksia. 

Olen viimeisen vuoden aikana havahtunut moneen otteeseen, miltei päivittäin siihen, että Manusta alkaa tulla vanha. 
Manun vanhenemista korostaa selkävaivat. Mitä enemmän ikää sille tulee, ovat myös vaivat lisääntyneet.  Pidemmän lenkin jälkeisinä päivinä liikkuminen on silminnähden kankeampaa, jumeja löytyy selästä, se nukkuu enemmän, hakee enemmän läheisyyttä ja sillä on omia "kotkotuksiaan" jotka ovat vain korostuneet iän lisääntyessä.

Tuoreimmassa Koiramme lehdessä olisin mielenkiintoinen artikkeli seniorikoirista. Monen asian kohdalla hymyilin itsekseni ja ajattelin Manua. Vaikka se ei edes virallisesti vielä seniori olekkaan. Koira, jolla on aina ollut oma vahva tahto on entistäkin päättäväisempi omien tahtojensa kanssa. Paras esimerkki on aamuyö, ja pakottava tarve päästä makuuhuoneeseen sänkyyn nukkumaan. Illalla ei missään nimessä mennä makkariin, mutta aamuyöllä siinä viiden aikoihin on PAKKO päästä. :D Hän ilmaisee tahtonsa kovaa ääneen ja kolisuttelee koiraporttia vaativasti. Jos nouset ylös mennäksesi esim. juomaan Manu on salamana portin oviaukossa ja tunkee itsensä väkisin makkarin puolelle. 
 
Manu ei koskaan ole ollut mikään sylikoira. Se tykkää ihmisistä ja on sosiaalinen, mutta syliin ei ole tarvetta ollut koskaan kömpiä. Nykyään se nukkuu sohvalla aina ihan kiinni miussa, mikäli Uljas ei ole ehtinyt ensin. Varsinaisesti syliin se ei tule, mutta kiinni täytyy olla.  
Aamulla, varsinkin jos on päässyt sinne sänkyyn nukkumaan, tullaan aamulla antamaan oikein kunnon suukot ja vaaditaan rapsutuksia. Se hymyilee lähestulkoon aina, kun kyykistyt alemmas rapsuttamaan sitä/kutsut luo. Ja syödessä kerjätään kuin ei koskaan olisi ruokaa sille tarjottu. 

Ja kyllä, pappakoiralla on erityisoikeuksia. <3 Se ei ole koskaan saavuttanut sitä erityisasemaa joska Uljaksella on miun sydämessä, mutta se ei tarkoita sitä ettei Manu olisi tärkeä ja äärimmäisen rakas. Manu saa noita omia "kotkotuksiaan" läpi ja ei sitä niistä kielletä. 

Temppujen tekoa, hyvää "kuntoutusta" keholle ja mielelle
Tuntuu, että elämän suurimmiksi kohokohdiksi on Manulle tullut hetket kahdestaan miun kanssa. Noh, Uljas vie paljon huomiota. Erityisesti kahdenkeskiset lenkit, hihnalenkit varsinkin, ja hallireissut ovat niitä tärkeimpiä. Koira, joka ei koskaan oikein syttynyt agilityyn, ei oppinut tiettyjä perusasioita aktiivisina aikoinaan, on oppinut ne nyt vanhemmiten ja rakastaa sitä että siltä pyydetään hallilla asioita. Harmi vain, että kovinkaan usein ei Manua voi ottaa mukaan, sillä se innostuksissaan riehuu niin että on sitten seuraavina päivinä kipeämpi. =/ Eikä se ota kuuleviin korviinsa rauhoitteluja. Kun Manu päättää jotain, se on saatava tehdä. :D 
 Kahdenkeskisiä hihnalenkkejä pitäisi ehdottomasti tehdä enemmän, mutta niitäkään ei voi tehdä usein. Niistäkin se kipeytyy enemmän. Parasta sen selälle on vapaana tassuttelu pellolla ja metsässä. 


Ruokinnasta Manun kohdalla olenkin maininnut aikaisemminkin. Talvi kun on se pahin jumittamaan, joten silloin enemmän niitä vaaleita lihoja. Lisäksi magnesiumia ja hyviä rasvahappoja. Tärkeitä kaikille, mutta erityisen tärkeitä iäkkäämmälle ja jumiutuvalle koiralle. Ja raakaruokin pitää myös painon kurissa ja lihominen on helpompi pysäyttää ajoissa kuin nappullaruokinnalla. 

Toivon sydämestäni PALJON kivuttomia vuosia rakkaalle pappakoiralleni. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti